Miehenä olemisessa parasta (festareiden lyhyiden vessajonojen ohella) on parta.

Parran kasvattaminen on valtavan hauskaa kaikissa sen vaiheissa. Hiekkapaperisängen suloisen kivulias hinkkaaminen. Jo vähän pidemmän stubblen pohdiskeleva hierominen. Täysimittaisen pöheikön auki ja kiinni kampaaminen. Omien posliiniposkien sively pitkän partajakson jälkeen.

Parran kasvattaminen nostaa arvovaltaisuutta vahvalla kulmakertoimella – ja pois ajaminen nuorentaa joka kerta kymmenen vuotta. Parralla ei voi hävitä.

Movember starttasi tänään jo ties monettako kertaa. En ole karvankasvatuskampanjaan osallistunut koskaan – enkä osallistu tälläkään kerralla, koska en henno naamatauluani paljaaksi ajella. No-mo-vember, siis.

Parin viime kuukauden ajan olen kasvattanut karvastoani pidemmäksi kuin aikaisemmin ja olen jo ohittanut haastavimmat välietapit – kutinan ja epämääräisen amishin. Varsinaista tavoitetta parrankasvatuksellani ei ole, niinkuin ei pidäkään olla.

It’s not about the destination. It’s about the journey.

Matkalle tarvitaan tietysti inspiroijia. Vaikka täysimittainen parta onkin viime vuonna ollut suosionsa huipulla, on omien lempiartistieni poolista haastavaa löytää komeita leukapuskia. Tuskinpa osaisivat sellaisia kasvattaakaan. Onneksi on Photoshop.

Morrissey.

Well hello!

Why you’re so silent, Jens?

Probably because you don’t have an amazing musketeer beard!

Stuart Murdoch.

Hemingway ja vino hymy. Kyllä ei parempaa ole.

Damon Albarn. Ärsyttävä hymy ja puuhelmet vaativat radikaaleja toimenpiteitä.

Damn Albarn. You have my axe!