The Døn uusi tuleminen laittaa vanhat meriitit halki, poikki ja pinoon

Suomalais-ranskalaisista duoista se mieluisampi on ehtinyt itseltäni unohtumaan pitkäksi aikaa. Juuri nyt näyttää siltä, että naftaliinit on syytä the Døn harteilta (sic) karistaa.

The Dø

Olivia Merilahden ja Dan Levyn muodostama yhtye julkaisee kolmannen albuminsa tammikuussa omalla Siamese Squids -labelillaan. Shake Shook Shaken -otsikkoiselta levyltä on ulkona jo muutama kappale, joista uusin, tuoreella videolla varustettu Despair, Hangover & Ecstacy on suorastaan herkullinen. Näennäisen yksinkertaiseen kaahailuralliin  on saatu juuri sopiva määrä sähäkkyyttä halki sen koko audiovisuaalisen spektrin.

Pari aiempaa kappaletta ovat lupailevia nekin. Loppuvuodesta yhtye keikkailee Euroopassa, tuossa kiehtovassa maanosassa johon Suomen voi harvoin laskea. Ehkä tammikuussa?

Uusi tuleminen on paikallaan siksikin, että kuusi vuotta tuntuu tehneen läpimurrolle jo vähän hallaa. On My Shoulders tuntuu tässä aamussa auringonpilkahduksen sijaan astetta tylsemmältä länkytykseltä, joka oli pakko pausettaa ennen vielä yhtä kertsiä. Uusmateriaalin energia tuntuu tämän rinnalla riemastuttavalta. Aika aikaansa.

2 kommenttia

Kansien suunnittelusta: Flannelmouth – I Am The Town

Graafikkorakkaus-postaussarjassani olen käynyt läpi designereita, joiden musiikkiaiheiset työt ovat olleen itselleni äärimmäisen inspiroivia.

Flannelmouthin tuore I Am The Town on ensimmäinen albumi, johon olen itse kannet suunnitellut – oman Past Perfect -levymme kansityö kun oli pitkälti team effort. Miten työ eteni?

Viime keväänä istuin yhtyeen vieraana Stereotypen studiolle juomaan kaljaa, syömään Panttereita ja kuuntelemaan levyn viimeisiä nauhoituksia, Ville Särmän tamburiini-ilotteluja. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa myös levyn kappaleita kokonaisuudessaan. Osa oli vielä miksauspöydällä melkoisen levällään, osa jo viimeisteltyjä. Tuottaja-äänittäjä Julius Maurasen kultaisen kosketuksen kuuleminen valmiimmissa raidoissa ihastutti.

Niin tekivät myös kappaleet. My Shelter -kappale jäi muutamalla kuuntelulla päähän harvinaisen tiukkaan ja huomasin lauleskelevani kertosäettä itsekseni viikosta toiseen. Varsinainen suosikkikappaleeni oli kuitenkin Island, joka vei fiilikset välittömästi Sarah Records -maailmaan.

Kiinnostustani kansisuunnitteluun kyseltiin muutamia kuukausia myöhemmin ja hommaan oli helppo suostua.

Kansien suunnittelu lähti liikkeelle levyn kantavasta Helsinki-teemasta, johon uushelsinkiläisen, mutta sitäkin romantisoivamman suunnittelijan oli helppo tarttua. Kansista haluttiin valokuvavetoisuuden sijaan graafinen. Ratkaisuni oli ilmeinen, mutta tyyliin nähdäkseni istuva: keskiöön tuli neljästä suunnasta päällekkäin kuvattu kaupungin kartta. Kaikki tiet vievät Helsingin sydämeen, albumin sydämeen.

Eniten säätöä tehtiin väripaletin ja typografian kanssa. Sinipunainen tuntui liian IKF:lta, mutta murretummat oranssi ja turkoosi toimivat paremmin. Slab serif -typis meni liian retroksi, mutta tilalle löytyi sopivan eleetön ja vankka päätteetön kirjasin. Julistavaan nimeen sopivat suuraakkoset, jotka jatkuivatkin kaikissa teksteissä.

Flannelmouth

Vedos. Kartat jo paikallaan, värit ja typografia hakevat vielä muotoaan. Blurri toimii.

Flannelmouth

Vedos. Värit löytyivät, tekstuurit tuntuvat toimivan. Typis ei – eikä joulukuusimainen asettelu.

Flannelmouth – I Am The Town

Valmis kansi.

Etenkin loppuvaiheissa kuuntelin albumia paljon. Työn alkuvaiheessa etenin pitkälti tiedossa olleen teeman ja kappaleista jääneiden muistikuvien pohjalta, lopussa kuuntelin levyä kansien rinnalla ennen kaikkea testatakseni miten ne toimivat yhdessä. Intuitio ohjasi useimmiten oikeaan suuntaan ja kansiin tuli sitä samaa suoraselkäistä melankoliaa, jota olin kappaleissa kuullut.

Screen Shot 2014-09-26 at 18.35.22

Flannelmouth

Etu- ja takakansi. Erityisen miellyttävästi asettelussa toimi kappalelistaus.

Screen Shot 2014-09-26 at 18.35.44

Flannelmouth

Sisäkannet.

Fyysisen kappaleen toivon saavani käteen torstaina levynjulkkarikeikalla. Vähän jännittää, kuten aina painotuotteiden kohdalla – mutta lopputulokseen uskallan jo sanoa olevani tyytyväinen. Graafikkorakkauden määritelkööt muut, itse voin tuntea graafikkoylpeyttä.

I Am The Town on tämän viikon ajan Rikospaikalla ennakkokuuntelussa.

2 kommenttia

Alvvays, syksyn paras lohtumusiikkilevy

Syksyn ajan päiväni ovat rytmittyneet tiukasti arkipäivisin pyörivän MasterChef Australian ympärille. Maailman paras televisio-ohjelma käynnistyi tällä kaudella vähän yskähdellen, mutta on sittemmin osoittanut taas hienoutensa – sitä katsoessa ei voi olla kuin yhtä hymyä.

Fine diningien ohella MasterChef Australiassa osataan arvostaa myös comfort foodia, lohturuokaa. Sitä sapuskaa, joka on tuttua ja turvallista, helpohkosti syntyvää ja syötävää, hyvän mielen ruokaa. Allegoria on suoraviivainen: ohjelma itsessään kun on lohtutelevisiota.

Levyhyllystä on helppo niputtaa yksilöitä lohtumusiikki-termin alle. Albumeita, jotka on helppo laittaa soimaan, helppo kuunnella uudestaan ja uudestaan. Ne eivät varsinaisesti vanhene ja saavat aina olon astetta kevyemmäksi. Lohtumusiikilla on merkityksiä, mutta ne eivät kerää ympärilleen myöskään niin paljon muistoja, että kuuntelukokemuksesta tulisi raskas: erolevy ei voi olla lohtumusiikkia.

Kuvaukseen istuvia levyjä itselleni ovat esimerkiksi The Shinsin Oh, Inverted World, The Flaming Lipsin Yoshimi Battles the Pink Robots ja Magenta Skycoden IIIII. Uusia vastaavanlaisia kohtaan harvakseltaan, ja siksi ne jäävätkin yleensä soimaan.

Alvvays – Alvvays

Torontolainen Alvvays tuli hiljan vastaan Marry Me, Archie -videollaan ja ihastutti välittömästi. Elokuussa julkaistu eponyymi debyyttialbumi on lohtumusiikkia parhaimmillaan. Semimelankolista, sopivan hiomatonta ja täydellisen helppoa laittaa soimaan vielä toisenkin kerran edellisen pyörähdyksen perään. Lopputulos kuulostaa kömpelöllä vertauksella Best Coastin löytäneeltä Camera Obscuralta – lohtulevyjä heilläkin vyöllään.

Yhdeksässä raidassa on lähes yhtä monta erinomaista – tämänhetkinen suosikkini on suloisen epävireinen Party Police. Vahva suositus tälle levylle – etenkin jos kaipaat syksyysi jotain uutta, mutta samaan aikaan sopivan tuttua.

Ei kommentteja

Leon Bridges ja maailman sielukkain soul

Yksi säännöllisistä kolahtamiskriteereistä Tehtaankadulla on osuminen siihen origoon, jossa ajattomuus ja ajanmukaisuus kohtaavat. Biiseissä, jotka olisivat toimineet jo vuosikymmeniä aiemmin, mutta toimivat upouusina yhtä timanttisesti, on vain sitä jotain.

Uusin esimerkki aiheesta olkoon Leon Bridges, joskin painopiste on vielä retrommassa ilmaisussa. Texasista heilutteleva kaksvitonen vetää sellaisella soundilla, että useimmat muut soulpastissoijat jäävät rinnalla vain kalpeiksi aavistuksiksi. Vaikka genre ei itselläni isoimmassa pyörityksessä yleensä olekaan, ei tähän voi olla ihastumatta.

Leon Bridges

Timanttiset biisit, vielä kovempi tuotanto ja ainakin audion puolesta veikkaillaan vahvasti karismaakin löytyvän. Sanonpa vaan, että tämä räjähtää pian.

Avainsanat:
Ei kommentteja

Bloggaaja lähti gaalasta kotiin – et ikinä usko, mitä seuraavaksi tapahtui

Ainoaksi kosketuspinnakseni Lost In Musicin viralliseen tarjontaan jäi lopulta vain Industry Awards -gaala. Rosvot ei omassa kategoriassaan instituutioille pärjännyt, mutta kokemus oli silti positiivinen – ainoa varsinainen pettymys oli Tampere-talon heikohko ruokatarjoilu.

Gaalaselfiet siinä vaiheessa, kun kädet vielä tärisivät.

Aiempi ennustukseni osui siinä oikeaan, että oma oloni gaalaväen parissa oli edelleen melkoisen hukassa. Muutamia tuttuja naamoja oli hauska jututtaa, mutta se varsinainen sosiaalinen perhostelu on itselläni edelleen melkoisen hakusessa. Lavalla piipahti viihdyttävä Robin, masentava Lovex ja laulajatar, jota en tunnistanut. Palkintoja saivat ihmiset ja instanssit, joista osan tunnistin.

Gaalan jälkeen – tai jo viimeisten kiitospuheiden aikana – suuntasin jo kohti O’Harasia ja Jukan järjestämää #kovaapaskaa-varjoklubia. Päätös oli erinomainen.

Lavalle ensin kivunneen Freeweightsin olin nähnyt viimeksi vuosi sitten ja siitä oltiin tultu taas mukavasti eteenpäin – yhtye alkaa olla melkoisen mainiossa keikkatikissä. Uudet kappaleet olivat erityisen lupaavia.

Illan jälkimmäinen akti, Satan’s Fingers herätti mielenkiintoni Antin blogautuksen perusteella jo kauan sitten, mutta livenä en ollut parivaljakkoa aiemmin nähnyt. Ilta jää muistiin.

Satan’s Fingers soitti setillisen käsittämättömän laadukkaita kappaleita, joissa ei ainoastaan ollut ainesta, vaan jo koko paketti. Riisutuista elementeistään huolimatta – tai pikemminkin sen takia – kappaleet pitivät aivan täydellisesti otteessaan ja sitä alun jännittynyttä lavapresenssiä seurannut täydellinen kemia niin soittajien välillä kuin yleisönkin kanssa oli uskomattoman hienoa. Vertailukohdaksi en osaa keksiä äkkiseltään kuin the Velvet Undergroundin, mikä ei kokonaista kuvaa toki millään tavalla kerro.

Kun komean riisuttu yhteissoitto naittui seuraavankaltaisiin lyriikoihin (hataraan ulkomuistiini luottaen), oli olo kertakaikkisen myyty.

“I had a big crush
it ended up as something great
a great motherfucking mistake”

Jessus. Saatana. Tulossa olevaa levyä ja seuraavia keikkoja en malta odottaa.

Jos gaalassa tunsin olevani hukassa, oli jatkoilta huikeaa löytää itsensä täsmälleen oikeasta paikasta. Pienestä ja ahtaasta keikkakatsomosta, lupaavien ja nousevien yhtyeiden parista. Näihin paikkoihin minä kuulun. Näillä paikoilla on väliä.

Ei kommentteja

Lost In Tampere

Tampereen-vuosinani Lost In Music oli tapahtuma, jota odotin aina innolla. Keikkanarkkarin kelpasi, kun kotikaupunki oli viikonlopun ajan täynnä hyviä artisteja halpaan hintaan.

Keikkoja leimasi kuitenkin aina niiden showcaseaspekti, joskus hennommin ja joskus vahvemmin. Osa bändeistä soitti keikkoja kuten aina ennenkin, osa tullakseen löydetyksi.

Bändi tekee keikan, mutta yleisön vaikutusta toimivuuteen ja etenkin ikimuistoisuuteen ei voi vähätellä. Lost In Musicissa liian montaa keikkaa leimasi aina se vienohko vastenmielisyys, mitä musabisnes edustaa. Eturivissä fanitettiin, takarivissä vedettiin americanpsychoja käyntikorttiperformansseja, spekuloitiin potentiaaleja isoon ääneen kovat kaulassa tai tyydyttiin vetämään kerrankin luvallisella ördäystyylillä. Lopputulos oli monesti lopulta vain lavastettua teatteria, jossa keikkakokemus ei ollut aito – ja ehkä sellaista ei haettukaan. Tavallisiin keikkoihin verrattuna olo yleisön edustajana oli jälkikäteen aina tyhjempi.

Tänä vuonna palaan rikospaikalle monen vuoden tauon jälkeen, nyt jo osittain pimeän puolen edustajana. Lauantaina jännäilen Annan kanssa Rosvojen ehdokkuutta Industry Awards -gaalan Vuoden verkkomedia -kategoriassa. Satakahdeksankymmentäkuusi euroa oli joskus kolmen kuukauden ruokabudjettini, nyt sillä saa chimichurrikastikkeessa marinoitua rinkirunkkausta ja rajatun määrän alkoholia. Sitä ainakin isojen poikien puheiden perusteella pelkään.

Musiikkibloggaajana olen aina ollut varsinaisessa musiikkibisneksessä – kuten musiikkijournalismissakin – ulkopuolinen. Edelleen, nyt osana isompaa instanssia on olo samanlainen. Toisin kuin suurin osa gaalailijoista tai seminaariväestä, en työskentele musiikkialalla ja sitä kautta ulkopuolinen olo onkin ihan totuudenmukainen tilannekuvaus. Silti tässä yhteydessä tuntuu siltä kuin vilkuilisi ulko-oven kynnykseltä sekä kotibileisiin että ulkopuolelle – eikä olisi ihan varma siitä kumpaan suuntaan haluaa astua.

Ehkä yhtenä iltana musiikkibloggaaja / medianomi onnistuu larppaamaan mume-porukassa suhteellisen uskottavasti. Tai ehkä olo tulee olemaan kuin lavastettua teatteria seuraisi – nyt esiripun toisella puolella.

3 kommenttia