Tammikuussa lanseerattu normcore-käsite ei ole ehtinyt vielä päätäni hetkauttaa — ehkä siksi, että tähän mennessä keskustelu on rajoittunut lähinnä muotiin ja lajityypin määrittelemisen haastavuuteen. Mediamoguli Oskari Onnista lainaten normcoren ”idean ydin on, että muodille ominainen erottautuminen tapahtuu seuraavaksi hukuttautumalla mahdollisimman hyvin joukkoon, pukeutumalla markettivaatteisiin, halpoihin brändeihin ja kuluttamalla sitä mitä suurin massa.” Wikipedia kiteyttää: ”Normcore is an anti-trendy trend.”

Okei.

Tänään sähköpostiini tipahti tiedote, jossa itse huomasin asiasanaa käytettävän ensimmäistä kertaa kuvaamaan musiikkia. ”It is the second release from #XI, a #normcore duo from VI0IV – CHINATOWN.” Varovainen kiinnostus heräsi.

Mitä normcore musiikissa sitten tarkoittaa? Yhden bändin otannalla musiikissa ei ole mitään järisyttävän uutta. Vähän chillwaven tuhnuisuutta, xx-kitarointia, leijuvia vokaaleja, downtemporytmiikkaa. Kahdesta kappaleesta tuoreempi, Lovecraft on biisinä ehjempi ja tuoreempi, kun jälkimmäinen tuntuu taas mistä tahansa instruhiphop-pakasta vedetyltä.

Normcore-määritelmään #XI istuu – mutta onko se bändille uhka vai mahdollisuus? Taustamusiikkiviba leijuu vähän turhankin vahvana, mutta normiin hukuttautumistahan sekin on. Onko normcore siis vain kakstuhatneljätoistasempi nimitys hissimusiikille? Mielenkiintoista on myös nähdä, miten muodista lähtenyt lajityyppi heijastuu musiikkilajin estetiikassa – #XI:n kohdalla se tarkoittaa tässä vaiheessa pienikokoista ja huonolaatuista promokuvaa.

Aika näyttää, dominoiko normcore tulevan kesäni blogautuksia samassa määrin kuin chillwave back in the day 2009, vai jääkö genrehupailu seapunkin ja crabcoren tasolle. #XI:tä voisin kuunnella lisääkin, oli hashtag mikä hyvänsä.