Kyä

Vietin toissaviikonlopun Tampereella.

Sen jälkeen, kun kaksi ja puoli vuotta sitten muutin kaupungista Helsinkiin, olen piipahdellut vanhoilla nurkilla säännöllisesti. Visiitit ovat yleensä kuitenkin olleet luonteeltaan pikaisia: asiakaskäyntejä tai bänditreenejä. Tällä kertaa oli aikaa.

Ehdin asumaan Tampereella yhteensä seitsemän vuotta, jotka eivät olleet toivottavilla mittakaavoilla elämäni parhaat, mutta olivat — ja tulevat olemaan — elämäni tärkeimmät. Tampere on ollut naurua, itkua, rakkautta, pettymystä, katkeruutta ja toivoa, Koivistonkylän kotileikeistä Kaukajärven erakoitumisen kautta keskustan vuoristorataan. Eteläpuistoa, Jalkasaarta, Vihilahtea. Tamperetta olen juonut, tanssinut, huutanut, halannut, pyöräillyt ja kironnut enemmän kuin mihin toiset voivat ikinä yltää. Tampere on keskisuuren kaupungin valeasuun puettu katkeransuloinen ensirakkaus.

Toissaviikonloppuna päällimmäinen tunne oli vahva liikutuksensekainen nostalgia. Se iski Kyttälää, Amuria, Tammelaa ja Pispalaa läpikävellessä, baarikierroksella, Vaakon nakilla ja vanhan asunnon ulkorappusilla. Finlaysonilla, vanhan koulun pian suljettavilla käytävillä. Ulko-ovella, jossa muistan nykyisen puolisoni ensimmäistä kertaa kunnolla nähneeni. Vastaan tuli paikkoja, joita en ainoastaan tiennyt, vaan joilla oli siinä isossakin kuvassa oikeasti jokin merkitys.

Belle and Sebastian -karaoke ja loputtomat yökävelyt Kaukajärvelle neljän euron säästämisen varjolla — en olisi teitä uskonut joskus kaiholla muistelevani.

Mies voi lähteä Tampereelta, mutta Tampere ei miehestä.

2 kommenttia kirjoitukseen Kyä

  1. Jukka Lahtinen Jukka Lahtinen kommentoi:

    Vähän samanlainen suhtautuminen omaan kotikaupunkiini. Tampere on aina edustanut mulle vapautta tehdä ihan mitä ikinä huvittaa. Sellaista tunnetta en kai koskaan Turussa kokenut. Oiva teksti!

    1. Jyri Jyri kommentoi:

      Sama fiilis on ollut itsellänikin monesti. Tampere on kaupunki, josta voi tehdä omansa. Tattis!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.