Soittolistaviikko: Ikäkriisi

Ikäkriisi

Kun täytin kuusi vuotta, isäni kysyi hyväntahtoisesti, että eikö minusta olekin jännää etten enää koskaan tule olemaan viisivuotias. Järkytyin.

Ajattelen tuota jokaisena syntymäpäivänäni — ja ikää ylipäänsä olen ajatellut viimeisimmän joulukuisen jälkeen aivan liian paljon. Vuoden viimeisinä viikkoina joka ilta, unta yrittäessä. Mietin omaa elämääni, vanhempiani, puolisoani, hänen vanhempiaan ja isovanhempiaan. Mietin tulevaisuutta ja menneisyyttä, mutta ennenkaikkea mietin sitä, mitä ikä banaalisti ja silti totuudenmukaisesti ei ole: numeroita. Kuinka vanha olen silloin ja olin silloin.

Täytän tänä vuonna 30. Jokaisen syntymäpäivän alla maistelen suussani seuraavaa ja sitä seuraavaa ikävuotta — ja ikinä ne eivät kuulosta pahalta. 30, ihan hyvä vielä. Kaksikymmentävuotiaaksi en kaipaakaan. Olen valtavan onnellinen siitä, mihin elämäni on mennyt esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana — ja innoissani siitä, mitä seikkailuja on vielä edessä. Enkä näin retrospektiivissä tunne vuosien muuttaneen minua ihmisenä suuntaan tai toiseen. Tuskin sitä tekevät tulevatkaan.

Mutta silti. Ei helpota.

Koska ikäkriisi kasvaa omassa päässä, on se yhtäaikaa hävettävän ulkoaopeteltu ja hampaita kiristävän tosi. Musiikkibloggaaja koittaa hoitaa sitä samalla keinolla kuin sydänsuruja, masennusta ja ensirakkauttakin: soittolistalla.

Minun ikäkriisisoittolistani koostuu kappaleista, jotka muistuttavat iästä (kaksikymppisten the Smithsien Pretty Girls Make Graves) ja vähät välittävät moisesta (New Orderin Dreams Never End). Kappaleista, jotka saavat pelkällä kitarariffillään olon vuosikymmenen nuoremmaksi (The New Tigersin Secondary City) tai vanhemmaksi (The Shinsin Turn On Me).

Kansikuvapojaksi valikoitui Morrissey, joka listalla edustaa itseään paitsi samaistumiseni kohteena myös omana kahtena puolenaan — nuorena jumalana luovuutensa huipulla ja harmaantuneena, relevanttiuteen takertuvana jääränä. En tiedä, onko Morrissey ikäkriisiä potenut, mutta jotenkin aika ja ikä tuntuvat heijastavan hahmossa vieläkin isompaa auraa kuin tavallisissa ihmisissä, mitä myös Renaud Monfournyn ansiokas kuvasarja peilaa.

Muovista nukkeakin kuolemattomampi mies. Hautaani asti tulen viemään sen sivusta kuullun kommentin, että olen omalla keikallani näyttänyt nuorelta Morrisseylta.

Itseäni soittolista helpottaa ja hymyilyttää, masentaa ja herkistää. Ihan kuin ikäkriisikin.

22-vuotiaana päähäni ilmestyivät ensimmäiset harmaat hiukset. Sittemmin määrä on kasvanut tasaisen hitaasti enkä ole ihan varma, koska olisin valmis luovuttamaan niiden nyppimisen kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.