Gravity

Kuusitoista vuotta sitten, kaukaisessa galaksissa kävin katsomassa isäni kanssa avaruuselokuvan. Maalla kasvaneena — ja ehkä vielä vähän lama-ajan lapsenakin — ihan oikeissa elokuvissa käyminen oli harvinainen, aina yhtä mykistävä kokemus. On onneksi usein edelleenkin.

Eilen illalla otimme revanssin reilun puolentoista vuosikymmenen tauon jälkeen. Gravitylla.

Yhtäläisyyksiä oli leffagenren ja -seuran lisäksi myös fiiliksessa. 12-vuotiaana olin Contactin kanssa kuin liimattu valkokankaan ääreen ja erityisesti elokuvan isous niin kuvassa, äänessä kuin teemassakin teki lähtemättömän vaikutuksen. Sain päähäni fantasian siitä että, että voisin jonain päivänä kellua varuudessa ja katsoa ääretöntä tyhjyyttä — kääntää katsetta ja nähdä sen vieressä horisontin laidalta maapalloa.

Gravity

Alfonso Cuarónin Gravity toisti tempun. Tennarista poistuessa muistin hengittää ensimmäistä kertaa puoleentoista tuntiin — osin ehkä tarinankin takia.

Kumpikaan elokuvista ei ole lempielokuvieni kärkikahinoissa. Vaikuttavimpien elokuvakokemusten listalla ne yltävät silti korkealle. Tarinaansa korkeammalle.

Musiikkiblogin näkökulmasta vielä pari sanaa Steven Pricen säveltämästä scoresta. Vaikka ääniraita olikin ihanan eeppistä mittakaavaa — ja sellaiseksi tilaustyöksi huomattavasti komeampi kuin alkuvuonna nähty M83:n taustoittama Oblivion — olisi musiikki voinut toimia vielä astetta vaikuttavammin säästeliäämmin ja dynaamisemmin käytettynä. Vahvasti tehokkaan puolelle jäätiin kuitenkin lopussa, kun kuvassa näkyvä vauhti yhdistyi isoimpaan orkestraatioon ja siitä seurautuviin penkkitärinöihin.

Ei ihmekään, ettei aina muistanut hengittää välissä.

Alfonso Cuarón’s Gravity was a lot bigger as an experience as a mere story.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.