Oletko koskaan rakastunut ensisilmäyksellä? Oletko koskaan rakastunut ensikuulemalla?

Levystä voi tulla itselle merkityksellinen loputtomien kuuntelukertojen jälkeen, mutta se sammumaton kipinä voi löytyä yhtä hyvin myös ensikuuntelulla. Joskus jopa ensimmäisen kappaleen ensimmäisillä hetkillä. Tutustumisvaihetta on seurannut pakollinen stalkkausrutiini, joskus mustasukkainen itselle kätkeminen ja joskus välitön uuden onnen hehkutus. Parisuhde on solmittu levykaupassa ja yhteiselo on jatkunut astetta haaremimaisemmassa levyhyllyssä.

Omassa Kirjasto 10 -kassissani on 15 sellaista levyä, joista en ole osannut ensikuuntelun jälkeen päästää enää irti.

Belle and Sebastianin If You’re Feeling Sinisteriä oli suositellut jo muinoin hyvän musiikkimaun omannut pikkusiskoni. Vähän skeptisenä hankin levyn käsiini ja viikkojen lykkäilyn jälkeen päästin levyn ulos läppärin kaiuttimista.

”Make a new cult every day to suit your affairs / Kissing girls in English, at the back of the stairs”

Ja vähän myöhemmin koko ajan kasvaen:

”The stars of track and field, you are
The stars of track and field, you are
The stars of track and field are beautiful people”

Ensimmäisen kappaleen jälkeen oli pakko pitää tauko. Mitä jos loput levystä ei olisikaan yhtä hyvää? Vielä hetkeä aikaisemmin kuuntelemattoman levyn harteilla oli pelkkiä mahdollisuuksia, nyt jo paineita.

En pettynyt.

Parhaimmillaan uuteen levytuttavuuteen rakastuminen on yhtä fyysinen tunne kuin ihmisvastineidenkin kohdalla. Kun The Smithsin The Queen Is Deadilla hämmentävää alkusamplea seurasi täyteen laukkaan pyrkivä tomikuljetus ja hetkeä myöhemmin ensikliimaksia henkivät kitarat, oli olo kuin aseksuaalista testosteronivyöryä purskahtelevalla nuorella Morrisseyllä. Ei sillä, että ihmisestä olisin aiemmin edes kuullut.

Yhtä lumoutunut olo tuli ehkä vain kuukausia myöhemmin, kun minulle onkiniemeläisessä opiskelijayksiössä soitettiin ensimmäisen kerran Joy Divisionin Unknown Pleasuresia. Distortionin yltiöyksinkertainen ja sitäkin vangitsevampi kitara vei välittömästi mukaansa, eikä tuonut koskaan takaisin.

Unohtumattomin kirjastomuistoni taas osui Laukaaseen, jonka kirjaston musiikkiosastolla ajantappoaikeissa poimin paikan päällä kuultavaksi kauniiden kansien perusteella useamman levyn. Lopulta jäin kuuntelemaan ensimmäistä, The Avalanchesin Since I Left Youta repeatilla useaksi tunniksi.

Pepe Deluxén Super Sound näytti, ettei musiikissa tarvitse olla sääntöjä: instrumenttien ja lajityyppien sääntöjä voi rikkoa, kun siltä tuntuu. Travisin The Man Whon avausraita Writing To Reach Youn hienoutta hehkutin teini-ikäisenä ensimmäisenä äidilleni ja kirjoitin kappaleen sanoja seuraavat viikot kouluvihkoihin uudestaan ja uudestaan. The Shinsin Oh, Inverted Worldin avaava Caring Is Creepy teki saman kaksikymppisenä, vaikka hehkutusta kuuntelemaan joutunut taho olikin joku muu ja kouluvihkojen marginaalit korvautuivat musiikkiblogilla.

Lemonatorin Grandpop näytti, että täydellisen poplevyn kirjoittaminen voi olla elämän tärkein tehtävä. The Beach Boysin Pet Sounds osoitti, että sellainen lopputulos voi olla mahdollinen, ensihetkistä alkaen.

Monissa valinnoissa toistuu ensimmäisen kappaleen merkitys. Avausraidan tehtävä ei ole olla vain hyvä biisi, eikä toisaalta varsinaisesti esitellä kokonaisuuttakaan — mutta tunnelman alustajana sen merkitystä ei voi olla alleviivaamatta liiaksi. The Field Micen Snowball ei olisi Snowball ilman Let’s Kiss And Make Upia, eikä 22-Pistepirkon Big Lupun kuunteleminen tuntuisi samalta jos Bubblegum Couplen päättäisi skipata. Discoveryn LP:kin piti käynnistyä leuat auki loksauttavalla Orange Shirtillä, jotta kaivattu efekti tuli toteen.

Toisaalta; Blurin The Great Escape yltää onneksi Stereotypesia hienompiin hetkiin, ja The Magnetic Fieldsin 69 Love Songs -järkälekin olisi helppo tulkita avausraita Absolutely Cuckoon perusteella kaikessa suloisuudessaankin vähän nonsense-hömpäksi. Tai ainakin seuraavat kuusikymmentäkahdeksan kappaletta olisi jo vähän raskaampaa kahlailla läpi.

Jotain peruuttamatonta on näidenkin avausraitojen kohdalla kuitenkin tapahtunut.

Listani tuorein julkaisu on The Radio Dept.:in Clinging To A Scheme. En ollut yhtyeen aiemmista levyistä kuullut, mutta jälleen loputtomaan looppaukseen päätynyt kokeilukerta teki yhtyeestä kuuntelu kuuntelulta lempisellaiseni.

Ensikuulemalta rakastuttaneiden levyjen paras puoli on kuitenkin lopulta se, että niiden lumo on toistettavissa uudestaan ja uudestaan. Jos haluan muistaa, millaiselta tuntui kuulla ensimmäistä kertaa joku näistä tärkeimmistä levyistä, riittää uusi kuuntelu viemään aika-avaruusakselilla riittävän ison harppauksen vastapäivään.

Siksi olo pysyy yhä kyltymättömänä myös uusien valloitusten suhteen. Mikä on se levy, jota kuunnellessa palaan välittömästi vuoteen 2013?