Vaikka kuinka koittelenkin teeman ylikuluttamista vältellä, tuntuu ikäkriiseily olevan väistämättä tämän vuoden bloggailujeni kantava aihe. Joulukuussa siintävä uusi kymmenluku ei todellisuudessa edes ahdista, mutta silti ikään liittyvät asiat ovat tiuhaan mielessä.

Viime päivinä asia on mietityttänyt musiikin kuluttamisen näkökulmasta.

Kolmenkympin rajapyykki taitaa olla se viimeinen checkpoint, josta eteenpäin keikoilla käyvät ne oikeasti harrastuneet tyypit, kun satunnaisempaa kiinnostusta ilmentävät yksilöt käyttävät aikansa johonkin muuhun. Tekevät lapsen tai aloittavat treenaamisen maratonille.

En ole vielä ihan varma siitä, kumpaan puoleen kuulun. En lasten ja maratonien suhteen siis, vaan keikoilla käymisen. Trendiä ei voi edes verrata Tampereen vuosiin, jolloin vietin viikolla keskimäärin useamman illan livemusiikin äärellä. Helsingissä keskiarvo voi hyvin olla kerta kuussa, joskus harvemminkin.

Eilen olin Cariboun erinomaisella keikalla Ääniwallissa ja niinä hetkinä kun otteeni musiikista herpaantui, pilkahti tietoisuus ympäristöstä tasaisesti mieleen. Keikkapaikalla kävin eilen ensimmäistä kertaa ja pidin miljööstä kovasti. Jos olisin hieman lennokkaampi ja vähemmän vatsahaavainen tapaus, voisi Ääniwalli olla toinen olohuoneeni. Vähän kuten Tampereen Klubi silloin joskus useamman vuoden ajan.

Tampereella itselleni säntilliset illanviettovaihtoehdot oli laskettu parilla sormella. Ei määrä toki Helsingissäkään valtava ole, mutta samalla tavalla en ole täällä lopulta kotiutunut minnekään. Satunnaisilla keikoilla en näe joka kerta niitä samoja tuntemattomia ihmisiä, joita näen aina kanssani samoissa paikoissa – kuten Tampereella oli.

Cariboun koko yleisö tuskin oli itseäni merkittävästi nuorempaa, mutta pääsääntöisesti vierasta. Keikan aikana silmiin ei osunut niitä frengersejä, tuttuja tuntemattomia.

Ehkä jotkut kaukaa ennenkin nähdyt, vieraan ihmisen musiikista riemuitsevat kasvot olisivat kääntäneet vaakakupin siihen asentoon, jossa tietäisin varmasti olevani edelleen oikeassa paikassa.