The Avalanches – Frankie Sinatra

Kulttiyhtye the Avalanches palaa valokeilaan kuudentoista vuoden tauon jälkeen uudella kappaleella ja uudella levyllä. Tämä musiikkiblogi palaa samana päivänä  vuoden ja kuuden kuukauden tauon jälkeen – ainakin yhden postauksen ajaksi.

Seitsikosta trioksi puolessatoista vuosikymmenessä kutistuneen australialaistrion uutta tulemista on odoteltu kuumeisesti jo melkein yhtä kauan. Uutta ja epätäsmällistä infoa on tihkunut yhtä epätasaisin väliajoin: vuoroin äänessä ovat olleet studiokollaboraatiokokemusta hehkuttaneet vierailijat, toisinaan taas viimeisten samplejen clearaamista työstävä ydinporukka. Ja sitten on taas vierähtänyt vuosi ja toinen ilman seuraavaa tiedoksiantoa.

Kevään mittaan yhtyeen ulostulot ovat olleet kuitenkin jo sen verran vakavastiotettavia, että usko aitoon paluuseen on kohonnut koetustasolta vahvaa astetta vankemmaksi. Ja katso!, tänä aamuna se keskuuteemme ilmestyi.

The Avalanches – Frankie Sinatra

Aah, Frankie Sinatra.

Kun itselleni tärkeä yhtye julkaisee uutta materiaalia, on päällimmäisenä tunteena ollut useammin pelko kuin innostus. Jos uusi kappale ei olekaan hyvä, nollaako se koko aiemman tuotannon? Onko ensialbumi sittenkään samanlainen klassikko, jos sophomore tiputtaa yhtyeen osaamiseltaan tavallisten kuolevaisten sekaan? Vaatiiko jokainen hehkutuslause jatkossa rinnalleen sen tylsääkin tylsemmän adversatiivisen konjuktionsa – vai olisiko helpompaa jatkaa tässä tietämättömyyden blississä, jossa the Stone Roseskin on joukkokivitysten sijaan edelleen ihanasti telakalla?

Ja! Miltä yhtyeen uuden materiaalin pitäisi taukonsa jälkeen kuulostaa? Niin saumattomalta jatkumolta siihen aiempaan parhaaseen ikinä, ettei uuskappaletta epäröisi uskoa vanhan rosterin unohdetuksi b-puoleksi? Niin dramaattiselta metamorfoosilta, että se jo itsessään oikeuttaa absurdeihin mittoihin venyneen levytystauon kuulijassa, joka uskoo olevansa oikeutettu oikeutusta vaatimaan?

Kuluneen puolentoista vuoteni aikana musiikin kuuntelu ei ole lakannut, mutta tottumukset ovat selvästi muuttuneet. Uusi musiikki kiinnostaa vähemmän ja siihen törmää harvemmin, kun sitä ei etsimällä lähde etsimään. Satunnainen uustuttavuus silloin ja toinen tällöin on huomattavan kaukana siitä vaiheesta, jolloin viikot täyttyivät pienbändien haalimisesta. Samaan aikaan ylempänä manailtu suhtautuminen vanhojen lemppareiden uusiin julkaisuihin on helpottunut ja itselle asetettu kuuntelukynnyksen korkeus laskenut. Jälkimmäisestä palkintoa on tipahdellut kuluneen vuoden aikana vaikkapa New Orderin ja Blurin tahoilta.

Tänä aamuna sormi ei play-nappulan kohdalla vapissut. Danny Brownin ja MF Doomin feattailema uusi the Avalanches -ralli jäi ensimmäisellä kerralla vähän mietityttämään, mutta kertosäkeen calypso-samplea huomasi hetkeä myöhemmin lauleskevan itse suihkussa mitä ahnaimmin. Parin tunnin kuluttua ilmoilla oli mieluisa musiikkivideo, ja kappaleen huomasi potkivan taas vähän aiempaa kovemmin. Ensikuuntelulla leijunut huoli tietystä tasapaksuudesta tuntuu hälvenevän soitto soitolta. Grower on niin monesti kohtelias kiertoilmaisu ei-niin-hyvälle biisille, mutta tällä kertaa kasvun kulmakerroin on oikeasti mallillaan.

Riittävän tuttu, riittävän uusi – ja aivan riittävän hyvä syy paluulle. Sekä bändin että blogin.

1 kommentti

Joulukalenteri: Parasta. Suomesta. ’14

Tuntematon? Kättelyt? Ei, kyllä oleellisin itsenäisyyspäivän perinne alkaa jo hiljalleen olla katsaus kotimaisen musiikin vuoteen.

Neljäntenä perättäisenä itsenäisyyspäivänä olen kerännyt kasaan listan vuoden kovimmista kotimaisista kappaleista. Tänä vuonna mukaan mahtui neljäkymmentä eniten kolahtanutta biisiä.

Parasta. Suomesta. '14

Kappaleet eivät ole soittolistassa paremmuusjärjestyksessä, vaan mahdollisimman sujuvana kuunteluvirtana. 23:23:n ihanasta buddyhollyilystä edetään esimerkiksi vuoden kovimman uustulokkaan Hisserin ja edelleen ihastuttavan hämmentävän Valtter Vinin kautta lopulta Jani Matti Juhanin & Mustien käärmeiden täydellisen sopivaan päätösralliin.

Soittolistaperheen aiemmissa osissakin viihtyneiden artistien lisäksi ilahduttaa uusien löydösten määrä joka kerta yhtä paljon. Moneen hienoon uuteen tuttavuuteen olen tänäkin vuonna saanut törmätä.

Hatunnosto artisteille siis – samoin muuten tänä vuonna autuaammille elokuvakatsomoille siirtyneelle Peter von Baghille, jonka ohjaamasta Kreivi-leffasta tämän vuoden kansikuva napattiin.

Eikä tässä vielä kaikki!

Soittolistan kolmantena majailevan LOVE SPORTin esikoinen, kasetti-ep GOL!! julkaistaan ensi viikonloppuna. Tässä luukussa voit voittaa itsellesi ikioman kasetin – kerro vain, mikä soittolistan kappaleista on iskenyt sinuun eniten.

Kasetteja arvotaan yhteensä kolme kappaletta, voittajille ilmoitetaan sähköpostitse. Vastausaikaa on 14.12. asti.

Se siitä, lista soimaan. Hyvää itsenäisyyspäivää!

3 kommenttia

Eponyymi – kymmenen parasta nimikkokappaletta

Nimikkokappale voi olla bändin teemaralli, viime tingassa nimetty puuttuva rengas tai b-puolen sekoiluraita. Entä kumpi oli ensin: kappaleen otsikko vai artistinimi?

Kymmenen oivimman nimikkobiisin listaa kirjoitetaan kuin piru raamattua, eli vain eksaktit vastinparit kelpuutetaan. Kohti tautologiaa – ja sen yli!

Eponyymi – kymmenen parasta nimikkokappaletta

Bo Diddley – Bo Diddley

Eponyymien kappaleiden itsekruunattu kuningas on legendaarinen Bo Diddley, jonka repertuaarista löytyy useampikin itsereflektointi: Hey! Bo Diddley, Diddley Daddy, The Story Of Bo Diddley, Bo Diddley Is Crazy ja Bo Diddley Is Loose – eikä siinä vielä kaikki. Listalla on myös Bo Diddley, se alkuperäinen I Want Candy.

Talk Talk – Talk Talk

Mark Hollisin The Reaction -punkbändin Talk Talk Talk Talk on mitä erinomaisin kaahailu…

… jonka otsikkoon viivan lisäämällä tuli uudelle bändille nimi ja kakkossingle. Näppärää!

Slowdive – Slowdive

Flow’ssakin kuultiin viime kesänä Slowdive-yhtyeen painostavan kaunis Slowdive-kappale. Alunperin kappale löytyy basisti Nick Chaplinin unen mukaan nimetyn yhtyeen ensimmäiseltä ep:ltä. Tässä vaiheessa lienee jo helppo arvata senkin nimi.

Beastie Boys – Beastie Boys

Maailman kovimman rap-kolmikon nimi periytyy yhtyeen punkkiluurangoilta: Beastie Boysin esikois-ep:n ensimmäinen kiukkuinen niisto kantaa yhtyeen nimeä.

Hassisen kone – Hassisen kone

Hassisen kone ja Sielun Veljet eivät varsinaisesti päässeet edes tappeluun asti, kun ensimmäinen jo voitti. Ensisingle ja yhtye saivat nimensä joensuulaiselta ompelukoneliikkeeltä.

Pimeys – Pimeys

Kotimaisessa kategoriassa vieläkin pidemmän korren vie Pimeyden jumalaisen kaunis Pimeys – vaikka siitä edelleenkin tulee joka kerta mieleen Coldplayn The Scientist. Mutta miksi esikoislevy ei kanna samaa nimeä?

Kool & The Gang – Kool & The Gang

Funk-legendojen eponyymi esikoisalbumi alkaa samannimisellä kappaleella. Kuinkas muuten.

Crystal Stilts – Crystal Stilts

Yhtyeen soundin kiitettävästi kiteyttävä nimikkokappale löytyy peribrooklyniläisen Crystal Stiltsin esikoisalbumilta, raidalta numero… kaksi! Well played, sirs and madame.

Evil Eyes – Evil Eyes

Listan tuorein kappale on sanfranciscolaisen Evil Eyesin samannimisyys.

Belle and Sebastian – Belle And Sebastian

Listan päättää biisi, josta postaukseen alunperin inspiroikin. Belle and Sebastianin Belle and Sebastian on lempihetkiäni yhtyeen parissa: yksinkertaisuudessaan ja ulkopuolisuudessaan aina yhtä vahvasti riipaiseva twee-helmi.

1 kommentti

Parta – mikä ihana tekosyy

Miehenä olemisessa parasta (festareiden lyhyiden vessajonojen ohella) on parta.

Parran kasvattaminen on valtavan hauskaa kaikissa sen vaiheissa. Hiekkapaperisängen suloisen kivulias hinkkaaminen. Jo vähän pidemmän stubblen pohdiskeleva hierominen. Täysimittaisen pöheikön auki ja kiinni kampaaminen. Omien posliiniposkien sively pitkän partajakson jälkeen.

Parran kasvattaminen nostaa arvovaltaisuutta vahvalla kulmakertoimella – ja pois ajaminen nuorentaa joka kerta kymmenen vuotta. Parralla ei voi hävitä.

Movember starttasi tänään jo ties monettako kertaa. En ole karvankasvatuskampanjaan osallistunut koskaan – enkä osallistu tälläkään kerralla, koska en henno naamatauluani paljaaksi ajella. No-mo-vember, siis.

Parin viime kuukauden ajan olen kasvattanut karvastoani pidemmäksi kuin aikaisemmin ja olen jo ohittanut haastavimmat välietapit – kutinan ja epämääräisen amishin. Varsinaista tavoitetta parrankasvatuksellani ei ole, niinkuin ei pidäkään olla.

It’s not about the destination. It’s about the journey.

Matkalle tarvitaan tietysti inspiroijia. Vaikka täysimittainen parta onkin viime vuonna ollut suosionsa huipulla, on omien lempiartistieni poolista haastavaa löytää komeita leukapuskia. Tuskinpa osaisivat sellaisia kasvattaakaan. Onneksi on Photoshop.

Morrissey

Morrissey.

Morrissey with a beard

Well hello!

Jens Lekman

Why you’re so silent, Jens?

Jens Lekman with a beard

Probably because you don’t have an amazing musketeer beard!

Stuart Murdoch

Stuart Murdoch.

Stuart Murdoch with a beard

Hemingway ja vino hymy. Kyllä ei parempaa ole.

Damon Albarn

Damon Albarn. Ärsyttävä hymy ja puuhelmet vaativat radikaaleja toimenpiteitä.

Damon Albarn with a beard

Damn Albarn. You have my axe!

 

2 kommenttia

#tbt: I liked it and therefore I put a ring on it

Olin viime viikonloppuna Venetsiassa, joka osoittautui maagiseksi kaupungiksi – ja matka vieläkin maagisemmaksi. Muranon lasien ja Buranon pitsien sijaan tuliaisena oli parisuhteen seuraava askel.

Vuodesta 2014 tuli vielä entisestäänkin isompi ja merkityksellisempi.

Parisuhdettamme, sitä edeltänyttä parisuhteetonta parisuhdettamme ja vielä sitäkin edeltänyttä ystävyyttämme taustoitti isossa määrin musiikki. Tampereen keikkapaikkojen läpitahkoamista, vinyylien taustoittamia pikkutuntijatkoja, c-kaseteille nauhoitettujen mixtapejen vaihtelua.

Musiikkiblogin kirjoittamista.

Ensimmäinen kerta, kun keskustelin tulevan vaimoni (huh) kanssa musiikista, tapahtui se koulumme keskusteluforumilla. Vastasin nyt soi -ketjuun pätemällä Aphilasin Instrumentally Ill -vinskalla, ja hetkeä myöhemmin joku vastasi kadehtien. Hän.

Olisin saattanut tavata kyseisen ihmisen musiikin parissa jo monta vuotta aiemmin. Jokin aika sitten muistelimme omia abiristeilyjämme ja kun molemmat onnistuivat muistamaan risteilyn artistiksi Discon, tajusimme kauhuksemme olleemme molemmat samalla laivalla, samana iltana. Kahdeksantoistavuotiaina, puoltatoista vuotta ennen kuin ensimmäisen kerran tapasimme.

Risteilyllä tapasin jonkun toisen, jonka kanssa olin sittemmin useamman vuoden. Mutta jossain sillä samalla laivalla olisi ollut joku toinenkin. Hän.

Oikeammin olisimme saattaneet tavata jo edellisenä kesänä. Olin ensimmäisessä Provinssirockissani seitsemäntoistavuotiaana. Olin matkassa liian kevyellä ruokabudjetilla ja iloni oli rajaton, kun satuin voittamaan silloisen teleoperaattorini kilpailussa pääsyn jonkinasteiselle VIP-alueelle.

Päälavan viereen kyhätystä teltasta näin pätkän Hellacoptersin keikasta (ruotsirockin sijaan muistelen tässä kohtaa mieluummin vaikkapa Super Furry Animalsin liveä) ja kauhoin kanapaellaa kaksin käsin suuhuni. (blog. huom.: kyllä, muistan mitä söin kaksitoista vuotta sitten ja kyllä, käytän aivokapasiteettiani vääriin asioihin.)

Joskus lähimenneisyydessä mainitsin aiheesta paremmalle puoliskolleni, joka vähän epäuskoisella naurulla kertoi voittaneensa saman kilpailun ja syöneensä samaa paellaa, samassa parakissa, samana päivänä. Hän.

Tuntuu kauniilta ajatukselta, että tiettyjen ihmisten on määrä löytää toisensa ennemmin tai myöhemmin. Oli se sitten Soneran vippiteltasta, Silja Symphonylta, TTVO:n forumilta, Lahden rautatieasemalta tai Venetsiasta kanavan rannalta.

Levy päättyy, toinen puoli alkaa. Ympyrä sulkeutuu.

Kultainen ympyrä.

3 kommenttia

Hypensä arvoinen Hisser

Selvä patternihan tässä Fullsteam-bändien keskellä on nähtävillä.

Rubik ei ole itselleni kolahtanut ikinä kovin isosti, mutta siitä irronneen sooloprojekti Shivan Dragnin ensimmäisiä julkaistavia kappaleita odotan erinomaisen kuumeisesti – Flow’ssa nähty keikka kun oli festareiden parhaita ja aivan käsittämättömän lupaava aloitus.

Hisser

Disco Ensemble on ollut aina vielä enemmän meh, mutta tänään kuultu Miikka Koiviston  Hisser-projektin esikoisralli on aivan huikean hieno. Modernia, haastavaa, tyylitajuista ja äärimmäisen koukuttavaa.

Huhhuh nimittäin.

Mitä seuraavaksi? Lapkon chillwave-spinoff? Jaakon tai Jayn minimalistinen kraut-jumitus?

Fullsteam ahead.

2 kommenttia